Aloitin siis kirjoittamaan blogia. Miksi näin tein johtuu ainoastaan siitä, että haluan saada tunteitani puretuksi. Tunnen välillä kauhean pakotteen huutaa kaikki murheeni koko maailmalle ja näinhän se käy hyvin.

Eli siis olen 16-vuotias tyttö, joka on juuttunut kiinni ensirakkauteensa. Tuntuu jotenkin typerältä puhua ensirakkaudesta ja tiedän, että monet vanhemmat ajattelevat, että eihän tuo edes voi tietää mitä rakkaus merkitsee. Minua se ei haittaa. Tiedän itse kuinka tunnen ja tiedän myös kuinka paljon se sattuu kun oikeasti rakastaa toista, mutta ei voi saada häntä enää koskaan.

Toisinaan toivon, että en olisi koskaan törmännyt tuohon rakkuteeni. Toisaalta taas mietin hymy huulilla yhteisiä hetkiämme ja niitä ihania hetkiä joita yhdessä vietimme. Niitä hetkiä en ikinä haluaisi menettää. Monesti pelkäänkin unohtavani jotain yhteisiä juttuja. Kuitenkin toinen puoli minussa haluaa unohtaa hänet ja nuo hetket kokonaan. Tai oikeastaan ei halua vaan tietää, että niin on pakko käydä. En voi kitua tilanteessani koko loppuelämääni. Mutta onko ihmisille olemassa kuin Se yksi oikea?

Ensi rakkauteni jälkeen olen yrittänyt rakentaa uusia suhteita. En mielestäni ole mikään teini, joka vaihtaa miehiä, kuin sukkia. Ennen suhteeseen ryhtymistä mietin tarkkaa välitänkö henkilöstä niin paljon, että oppisin rakastamaan häntä. Ensi rakkauteni kohdalla minun ei tarvinnut miettiä oppisinko rakastamaan häntä, koska huomasin jo heti olevani rakastunut häneen. Mutta takaisin tähän hetkeen. Niin yleensä joka suhteen alussa ajattelen, että ehkä tämä on se enkeli joka korjaa haavani ja todellakin opettaa minut rakastamaan itseään. Hetken kuluttua kuitenkin huomaan kaipaavani liikaa ensirakkauttani. Silloin ahdistun ja minun on pakko panna poikki sen hetkisen kanssa. Nykyisin kun olen hieman oppinut elämään asian kanssa olen tehnyt itselleni selväksi, etten ikinä voi rakastaa ketään samanlailla kuin ensirakkauttani ja vaikka jotain oppisinkin rakastamaan, niin ensirakkaudellani olisi aina paikka sydämessäni.